Jo aikaa olen miettinyt, että onkohan meillä nykyään montaakaan mieleltään tervettä tervettä. On tuntunut absurdisti että ollakseen päästään terve on tultava sairaaksi. Että oikeasti ne terveet ovat sairaan sairaita. Sain vahvistusta ajatuksilleni Pirkko Siltalan kirjasta (Nainen ja masennus, Kirjapaja 2006).

Voisin siteerata vaikka sivukaupalla, mutta riittäköön tämä tälle kerralle:
"Toivon perspektiivi on välttämätön suoja masennusta vastaan. Veli-Matti Värrin (2002) mukaan "kovan markkinatalouden materialistinen aika on kuitenkin vailla toivon näköalaa - on sitten kyse uskonnosta, politiikasta tai hyvän elämän ideasta - sillä se viittaa vain ja ainoastaan itseensä, taloudellisiin arvoihin, tämänpuoliseen tämänpuolisessa. Aikamme tuottaa tarkoituksettomuuden ja arvottomuuden kokemuksen: mikään ei ole mitään, eikä tunnu miltään."  Ajan tarkoituksettomuuden ja arvottomuuden hengen peilinä yhteiskunnassamme on naisen masennus ja sen oireina väkivaltaisuuden, itsemurhien, huumeiden, päihteiden ja lääkkeiden käytön voimistuminen. Näihin oireisiin tiivistyy aikamme naisen masennuksen yhteisöllinen ydin."

Sen sijaan että kuuntelisimme masentuneen naisen tuskan takaa kuuluvia rakenteita ja pysähtyisimme, me syyllistämme yksilöä ja kiihdytämme askelia. Hyvää oravanpyörää tällekin päivälle!