Tuoksut vievät vuosikymmenien taa, mutta niin tekevät joskus mautkin. Eilen nuuhkin sulavaa voita valurautapannulla ja ruskistin siinä vehnäjauhoja. Annoin niiden tulla oikein kullanruskeiksi ja ylenpalttisiksi. Ripautin vielä hieman suolaa päälle ja otin lusikallisen - ison - talteen. Istuin maistelemaan, ja aivan oikein: olin ajassa 40 vuotta taaksepäin enoni luona, missä hänen vaimonsa ruokki taas valtavaa lapsikatrasta josta vain puolet lieni talon omaa väkeä. Päivän kiireistä huolimatta aina sai pieni tyttö kuitenkin halutessaan maistiaiset kastikkeen suuruksesta. Reilussa voissa paistettu vehnäjauho maistui ihanalta matkalta lapsuuteen. Huomenna teen varmaan sinappinäkkärin.