Se on upea Björn Skifsin kappale. Ehdoton rakkauslaulu. Carola
Häggkvist tarttui samaan kappaleeseen ja teki siitä rukouksen. Meillä
Vesa-Matti Loiri muuttanut monta rallia ja runoa rukouksiksi. Mutta
mikä on rukousta mikä ei? Mikä on banaalia mikä ei? Miten kuulijan ikä
vaikuttaa siihen?
Nuorempana ajattelin, että eipä ole tyhmempää aihetta kuin perhonen
mistä biisin vääntää. Tai että sateen jälkeen paistaa aurinko. Tai että
taivaalla tuikkii tähtiä. Tai että joutsenet lentää.
Elämäni myrskyissä Paula Koivuniemen Perhonen on lohduttanut minua kuin
enkelin siiven hipaisu. Kari Tapion Myrskyn jälkeen alkaa jo avautua.
Huoneentauluksi voisin kirjoa Katri-Helenan Anna mulle tähtitaivas.
Edelliset ovat tulkitsijoita, alansa huippua. Lauluntekijöistä taas
Reino Helismaa saa aina suuni hymyyn, joskus hieman haikeaankin.
Vanhenemisessa on se hyvä puoli, ettei tarvitse enää olla niin
originelli ja ainutlaatuinen. Voi jopa tajuta että titteli "kansan
syvien tuntojen tulkki" voikin olla kunnianosoitus.
keskiviikko, 21. maaliskuu 2007
Kommentit