Se on upea Björn Skifsin kappale. Ehdoton rakkauslaulu. Carola Häggkvist tarttui samaan kappaleeseen ja teki siitä rukouksen. Meillä Vesa-Matti Loiri muuttanut monta rallia ja runoa rukouksiksi. Mutta mikä on rukousta mikä ei? Mikä on banaalia mikä ei? Miten kuulijan ikä vaikuttaa siihen?

Nuorempana ajattelin, että eipä ole tyhmempää aihetta kuin perhonen mistä biisin vääntää. Tai että sateen jälkeen paistaa aurinko. Tai että taivaalla tuikkii tähtiä. Tai että joutsenet lentää.

Elämäni myrskyissä Paula Koivuniemen Perhonen on lohduttanut minua kuin enkelin siiven hipaisu. Kari Tapion Myrskyn jälkeen alkaa jo avautua. Huoneentauluksi voisin kirjoa Katri-Helenan Anna mulle tähtitaivas. Edelliset ovat tulkitsijoita, alansa huippua. Lauluntekijöistä taas Reino Helismaa saa aina suuni hymyyn, joskus hieman haikeaankin.

Vanhenemisessa on se hyvä puoli, ettei tarvitse enää olla niin originelli ja ainutlaatuinen. Voi jopa tajuta että titteli "kansan syvien tuntojen tulkki" voikin olla kunnianosoitus.