Usein iltaisin hämärän rajamailla, juuri ennen unen tuloa, mielessäni on tärkeä aihe mistä kirjoittaa blogiin tai miten kommentoida jonkun lukijan antamaa mietettä. Aamun tullen suurin osa on rauennut unen valtakuntaan.

Eräs ystävättäreni totesi kerran, että nyt kun hän ei kiireiltään kerkeä käydä sähköpostikeskusteluja kanssani, niin hänen mielipiteensä, ajatuksensa ja mietteensä jäävät jotenkin jäsentelemättömämmiksi, kenties jopa syntymättömäksi.

Itse olen taas huomannut, että keskustellessani nykyisin käytän usein lausetta: "kirjoitin siitä blogiinikin...". Tämä foorumi tallentaa ja tuo omat mietteeni minulle eläviksi. Ja kaikki satunnaiset kommentit ovat keskustelua, joka sementoi päivien mietteet turvaan unohduksen tuulelta.

Uusimmassa Annassa, Miia Siistosen artikkelissa, puhutaan kuvataiteesta Anna Kortelaisen ja Hannu Mäkelän kanssa. Lainaus:
"- Yksin lukeminen on hienoa, mutta lukupiirissä teksti avautuu usein uudella tavalla, Kortelainen toteaa.
- Samoin taidenäyttelyssä teosten ääreen tulee seurassa pysähtyneeksi pitemmäksi aikaa. Mieleen tulevia asioita kerrotaan ääneen, jolloin molemmat kiinnittävät huomiota eri asioihin kuin itsekseen. Kaikki muuttuu kolmiulotteisemmaksi.
Kiteytettynä: taidekokemuksesta puhuminen tai kirjoittaminen auttaa jäsentämään ja syventämään saatuja muistijälkiä."

Lisäksi Kortelainen puhuu "vaakunakuvista", so. jokaisen kannattaisi kerätä itselleen kuvia, jotka liittyvät merkityksellisiin hetkiin, suruihin ja riemuihin. Kuvia, jotka auttavat oman elämäntarinan jäsentämisessä.
"- En usko käsikirjoitettuun kohtaloon. Kaikki, mitä meille tapahtuu, on hajanaista. Mutta nämä sattuman oikut muuttuvat ymmärrettävämmiksi, kun niille löytää asun. Se voi olla valokuva, kohtaus näytelmästä, laulunsäe. Kaikki taiteenlajit ruokkivat omilla tavoillaan sielullista näkökykyämme ja mielikuvitustamme."

Mikä on sinun vaakunakuvasi?