Ah, olipas piristävää oikein suuttua ja raivostua ja kiukustua. Paljon toimivampaa kuin surulliseksi tuleminen. Kiukulla musta lähtee ulos, surulla jähmettyy kuin piki sieluun.

Kohta alkavat mitä uskomattomimmat lupaukset eduskuntavaaliehdokkailta. Veikkaan että ihmiskelpoinen vanhuus tulee monelle "aseeksi". Sitä odotellessa on hyvä lukea Tuula-Liina Variksen kirjaa Ihmisen paikka. Monta mietettä vanhemman ihmisen puolesta. Kolumnissaan "Tahdon mennä mummoksi Tanskaan" hän kertoo seuraavaa: "Islantilainen erikoisuus on naurukerho, jonka jäsenistössä on kaikenikäisiä ihmisiä, mutta erityisen paljon vanhuksia. Kerran kuukaudessa naurukerholaiset kokoontuvat meren rantaan, viskaavat kätensä pystyyn ja nauravat sydämensä pohjasta kokonaisen tunnin. Yhdessä nauraminen tuottaa tietenkin myös verrattoman yhteenkuuluvaisuuden tunteen."

Olen taas aikaani edellä, en siis jaksa odottaa eläkeikään tuon nauramisen kanssa. Ketkä lähtevät klubiin? Voitaisiin räkättää kolera-altaan reunalla, välillä moikata ihanaa Hankoa ja kesällä pistää Korppoon saaret sekaisin (lähettää vaikka kutsunauruja uusille delfiineille?).

Varis jatkaa kolumniaan niin ihanasti, että pakko ottaa loppukin mukaan: "Voisiko kuvitella, että väestörakenteen muutos, vanhojen määrän lisääntyminen, aiheuttaisi jonkilaisen asenteenmuutoksen Suomessakin? Voisiko kuvitella, että meilläkin opittaisiin ajattelemaan vanhuudesta toisin? Että vanhuus voi olla täynnä iloa ja naurua, tanssia ja laulua, hyviä ruokia ja hyviä juomia. Että vanhuus loppujen lopuksi voisi olla elämän helpoin ja huolettomin aika, ikään kuin kaunis kiitos siitä kaikesta, mitä ihminen on tehnyt ja saanut aikaan." Amen!