Uskalsin sittenkin lukea Reko ja Tiina Lundanin kirja Viikkoja, kuukausia. Se ei ollut sellainen miksi sitä luulin. Se ei ahdistanut. Välillä lukemisen keskellä havahtui "todellisuuteen" ja harmitteli mielessään että tietää miten lopussa käy, ja se että tiesi jo lukiessaan, että happy endiä ei tule, se teki lukemisen erilaiseksi. Loppu oli kuitenkin eräällä tavalla onnellinen: pelko oli hävinnyt. Ja se lienee inhimillisistä saavutuksista ja lahjoista suurin. Kenties juuri pelon häviäminen on eräs suurimman rakkauden muodoista?